Maailman paras ammatti, ehdottomasti

Maisemaa Katajavuorelta 12.lokakuuta 2014

Tänään opeopinnoissa piti etätehtävänä kirjoitella opetuspuolen lainsäädännöstä ja peilata sitä omaan alaan. Luontopuolen ala on todella värikästä, se on taas tänä syksynä huomattu. Täällä käytetään surutta ammattinimikkeitä, jotka ovat sallittuja vain kyseisen ammatti- tai erikoisammattitutkinnon suorittaneille. Eikä kaikilla alan toimijoilla edes ole vakuutus- ja muutkaan asiat kunnossa, mistään lainvaatimista pelastus- ja turvallisuusasiakirjoista puhumattakaan. Ja siltikään niihin ei kukaan puutu. Vanhoillinen ajattelumalli on vallalla, ja se jarruttaa alan, ja koko Repoveden alueenkin kehitystä. Jos näitä riippakiviä ei joukossa olisi ja kaikki toimisivat kuinka heiltä odotetaan, niin alan arvostuskin olisi parempi. Itse en pysty kuvittelemaan, että tekisin yhteistyötä tälläisten suijareiden kanssa, jotka menevät sieltä missä aita on taatusti matalin. Mutta siis, tässä ajatusten virtaa;

Ajatuksia Luontopuolen opetuksesta

Luonto-ohjaajan ammattitutkintoa sekä erä- ja luonto-oppaan erikoisammattitutkintoa leimaa heppoisuus. Muistan kun joskus muinoin kerroin ajatuksistani lähteä opiskelemaan eräoppaaksi, niin vastaus oli ”Eihän se ole edes mikään ammatti!” Samassa keskustelussa tuli esiin myös yksi stereotypia, jonka mukaan eräoppaiksi hakevat ovat alkoholisoituneita pitkäaikaistyöttömiä, joita ei oikea työnteko kiinnosta ja he haluavat vain päästä helpolla.
Toisaalta noissakin väittämissä on perää. Syitä mielipiteeseen on varmasti useita. Vanhemmat ikäluokat ovat kasvaneet toinen jalka metsässä, joten ei heille voi opettaa puiden pilkkomista tai tulen tekemistä. Eivätkä he ikinä eksy metsään tai kerää myrkyllisiä sieniä. Siksi eräpuolen koulutettavat asiat ovat heistä itsestään selvyyksiä. Ja monesti alan eräjormat ovat parrakkaita vanhoja miehiä, joilla eau de colognena on eilinen pubi-ilta. Eikä heitä kiinnosta alalle vaadittavat pätevyydet, asiakirjat tai dokumentit. "Aina ennenkin on näin tehty!" On vakiovastaus kaikkeen.

Nykymaailma on kulkenut jo hyvän tovin eteenpäin punaisista mummon mökeistä ja perunamaista. Nykyisin kaupungeissa asuu jo kolmannen sukupolven kaupunkilaisia, eli heitä jotka eivät ole saaneet luontoon ja metsään kontaktia edes isovanhemmiltaan, koska myös he ovat jo asuneet lähiöissä. Toinen luontopuolen opetuksen kysyntää lisäävä tekijä on maahanmuuttajat sekä lisääntyvä matkailu. Suomalaisilla on perusgeeneissään metsässä viihtyminen, eikä heitä ahdista metsän hiljaisuus. Toista se on eurooppalaisilla tai muualta tulevilla. Heillä ei välttämättä ole edes kykyä liikkua juurakkoisilla poluilla eivätkä he osaa pukeutua oikein talvella. Kaikki nämä ovat asioita, joita jonkun on opetettava tai opastettava. Olen varma, että erä- ja luontopuolen koulutuksen ja osaamisen arvostus on vasta tuloillaan. Puhdas luonto on meidän iso vahvuus.

Eräpuolen koulutusta pidetään lomailuna. Ja sekin on totta. Itsekin muistan, kuinka nautin vuoden koulutuksesta täysin siemauksin. Aina oltiin menossa jonnekin metsäreissuille ja itse ei tarvinnut niitä läheskään aina edes suunnitella. Toiset ryhmäläiset antoivat kellonajan, koska lähdetään ja suunnittelivat kaiken. Itse tarvitsi vain olla paikalla ja oikein varustettuna. Vuoden aikana oli toinen toistaan mahtavampia reissuja melomaan Itärajan kuohuviin koskiin, patikoimaan saloille ja erämaihin tai hiihtovaelluksille Lapin tuntureihin.
Tämä taas saattaa antaa luontomatkailun opiskelijoille liian heppoisen kuvan alasta. Jos alalla mielii olla, se vaatii oikeasti työtä. Työpaikkoja ei ole tarjolla kuin muutamia, ja oman yrityksen perustaminen on enempi sääntö mitä poikkeus. Yrittäjyydestäkään ei saa maalata liian ruusunpunaista unelmaa, koska sitä se ei aina ole. Luontomatkailun kausiluonteisuus asettaa isoja haasteita alalle aikoville mutta onnistuessaan se palkitsee maailman parhaimmalla ammatilla.

Itse olen ollut siinä onnekkaassa asemassa, että jokaisella luokallani on ollut hyvä ryhmähenki ja etenkin erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinnossa teimme vapaa-ajalla mm omia opintopiirejä, joissa itsenäisesti kertasimme mm kasveja ja eläimiä ennen tulevia tenttejä. Luokamme ikähaitari oli 17 - 70 vuotta eikä kahta samanlaisen koulutustaustan omaavaa ollut, joka oli ehdottomasti yksi luokkamme rikkauksista. Luontopuolella opiskellessa oppilaat joutuvat viettämään metsäreissuilla pitkiäkin aikoja yhdessä, joten hyvin yhteen hitsautunut luokka on vahvuus.

Omalla luokallani monet eräoppaiksi valmistuneet hyödyntävät saamaansa tutkintoa sekä osaamista oman työnsä ohella. Eräpuolen koulusta on hyötyä vaikkapa sosiaali- ja hoitopuolen ammateissa, koska se antaa hyvät valmiudet erilaisten luontopäivien suunnitteluun. Luontomatkailusta voi saada lisätuloa agribusinesten oheen. Luontopuolen tutkinnon suorittanut osaa olla asiantunteva retkivarusteiden myyjä, koska hän tietää mistä puhuu. Iso osa valmistuneista on perustanut myös oman yrityksensä, jonka avulla voi tehdä alalla omaa keikkaa ja alihankintaa.

Toisiinsa tukeutuva kaksoistutkinto on työmaailmassa iso valttikortti ja harva työskentelee täsmälleen samassa paikassa ja ammatissa valmistumisesta eläkeikään. On vaikea keksiä alaa, missä luontopuolelta tullutta kaksoistutkintoa ei voisi hyödyntää. Luonnosta saatava voimaantuminen ja sen monimuotoinen hyödyntäminen eri aloilla on aina mielessä pidettävä asia.

Syksyä odotellessa

Veljessarjan nuorempi ja isomummo,
ikäeroa 96 vuotta.

Viime tekstissä vannoin pyhästi kuinka otan itseäni niskasta kiinni ja alan kirjoittaa ahkerammin mutta kuinkas kävikään. Huhtikuun lopulla syntyi toinen poikamme ja veljeksille ehti tulla ikäeroa päivälleen vuosi ja 4 kuukautta. Kevät ja kesä meni aika vauhdikkaasti poikia paimentaessa ja arkea opetellessa. Heinäkuussa ehdimme Samin kanssa jopa lomareissuun ja suuntasimme asuntoautolla pohjoiseen. Pojat rinkassa ja rintarepussa kiersimme pienen karhunkierroksen sekä kävimme Särkitunturilla. 

Elokuussa kävin muistelemassa miltä työnteko tuntuu ja syyskuun alussa aloitin opinnot HAMKissa opettajakorkeassa. Jos siis hyvin käy niin joku kaunis päivä saan luonnonvara-alan ammatillisten aineiden opettajan pätevyyden. Ainakin näin alkuun opinnot ovat olleet tervetullutta vaihtelua lapsiperheen arkeen. :)

Repovedellä olen myös ehtinyt ajoittain pyörähtämään. Kesän aikana alueen yrittäjiä koulutettiin Metsähallituksen toimesta Repoveden kansallispuiston oppaiksi. Ja metsäpuolellakin on päivitetty allekirjoittaneen tietoja uuden metsälain ja kasvatusmallien tiimoilta.

Blogin jatkoakin olen miettinyt. Vanhaan malliin ja asia-aiheista kirjoittamiseen ei enää riitä aika, joten otan nyt aika reilun askeleen henkilökohtaisempaan suuntaan. Jatkossa luvassa on siis enempi lapsiperheen arkea ja perheretkeilyä. Repoveden kuulumisiakin on tietty ajoittain luvassa ja todennäköisesti itkuvirttä yrittäjä-opiskelija-eräopas-äidin elämästä. Kaikkea elävästä elämästä. Tässä alkuun kuvia kuluneelta keväältä ja kesältä.

Juniori ensi kertaa tulilla Repovedellä. Ikää viikon verran :)

Esikoinen piilossa

Sami ja esikoinen. Kantorinkkana Deuterin Kid 3

Juniori Yamon rintarepussa, taustalla Ylläs.

Pienellä Karhunkierroksella, rinkan säätöä ennen
matkan jatkumista Siilastuvalla.

Kiutaköngäs Pieneltä Karhunkierrokselta.

Oppitytöstä kisälliksi

Tämän talven koulutukseni Repoveden latujen tekoon on päässyt yhteen virstan pylvääseen. Latumestari Hietavirta ilmoitti alkuviikosta, että nyt on tullut aika. Olin siihen kyllä varautunut, mutta silti se tuli yllättäen.

Alkuvuodesta latujen valmistuminen näytti heikolle. Jäätilanne on todella huono ja lumisateet vain vaikeuttivat tilannetta. Mantereella maasta taas puuttui routa ja esimerkiksi suolla ajettaessa vesi puski väkisin ladun läpi. Tammikuussa, kahden viikon pakkasjakson jälkeen Latumestari kertoi, että pääsemme aloittamaan jääosuuksien tekemisen. Olimme etukäteen keränneet havut, joilla jäälle tehtävä latu merkittiin. Jäälle tehtävä merkintä oli kevyttä. Tosin kun mantereella olevien latu-urien raivaaminen.

Tänä talvena puihin on kerääntynyt paljon tykkylunta, joka painaa ja kaataa puita ladulle. Kelkan vakiovarusteisiin kuuluu sekä vesuri että moottorisaha. Pahimmillaan alkuvuodesta latujen tekeminen oli puhtaasti metsurintyötä, puistossa sen onneksi pääsääntöisesti hoitivat Metsähallituksen työntekijät. Lisäksi jäälle tulevat laskut ja muut montut piti tasoittaa kasaamalla lunta ladunpohjaksi.

Mutta tänään aika oli siis tullut ja ajoin ensimmäisen kerran koko latuverkoston yksin läpi. Kieltämättä alussa jännitti. Touring-mittainen työkelkka ei ole mikään helpoin ajettava. Kelkkasafareilla saatu kelkkailukokemus ja nopeat sporttikelkat painivat kuitenkin ihan eri sarjassa raskaiden työkelkkojen ja latuhöylien kanssa. Latumestari on onneksi opettanut hyvän nipun eri niksejä, joilla hentoinen naisihminenkin selviää tukalastakin tilanteesta eteenpäin. Ja niitä joutui tänäänkin testaamaan.

Pahimpia kohteita latuja ajettaessa ovat ylämäet, joissa on mutka. Kelkan perässä tuleva latuhöylä oikaisee, jonka takia on siis ajettava ulkokaarteessa. Jos vauhtia ei syystä tai toisesta ole riittävästi, kelkka ei enää kunnolla käänny ja lähtee puskemaan pois uralta. Kelkkaa pystyy tässä vaiheessa vielä ohjaamaan omalla ruumiinpainolla mutta alle satakiloisilla se on jo hieman haasteellisempaa, valitettavasti. Ja tästä sitten alkaa kuntosaliurakka, jonka aikana irtoaa hyvin ainakin ärräpäitä.

Päivän saldona oli kaksi edellä kuvailtua tilannetta sekä vajaa kymmenen puun poistamista ladulta, joista onneksi ainoastaan yksi oli järeydeltään pikkutukin luokkaa ja tarvitsi siis moottorisahaa. Metsurin koulutukseni ei siis olekaan mennyt ihan hukkaan. Aikaa kelkan selässä kului käytänössä koko päivä, koska latuja tehdessä ei pysty ajamaan kovaa. Ja koska jääosuuksia ja tiettyjä latuja-uria joutui ajamaan useampaan kertaan kilometrejä kertyi ihan kiitettävästi. Mutta selvisin!

Gekkonen, Gekkonen, Gekkonen...

Kulutin aikoinaan koulun penkkiä Kymenlaakson ammattikorkeassa Pöllipuolella eli Mussalon toimipisteessä ja valmistuin sieltä joitain vuosia sitten metsätalousinsinööriksi, siis ennen eräopasopiskeluaikoja. Nykyisin Kotkassa metsätaloutta opetetaan vielä muutaman vuoden ajan tekulla eli Metsolassa. Valitettavasti päätös koko alan opettamisen lopettamisesta täällä Kymenlaaksossa on jo tehty. Omat opiskeluajat ovat vielä sen verran hyvässä muistissa, että olen aina mielelläni mukana tukemassa ja sparraamassa metsäisten alojen opiskelijoita. Elokuussa Tervarummussa työharjoittelussa olivat Siikarannan erä- ja luonto-opasopiskelijat Jaana sekä Paula, jotka myöhemmin syksyllä tulivat vielä lisäkouluttautumaan melkein koko luokkansa voimin.

Syksyn aikana olen ollut mukana myös tulevan metsätalousinsinöörin, Samuli Eskolan opinnäytetyön tekemisessä. Opinnäytetyö oli tilattu Metsähallituksen luontopalvelupuolelta. Opinnäyte käsitteli Repoveden alueen metsien käyttöä viime ja tällä vuosisadalla, kansallispuistostatusta sekä tietenkin Repoveden tulevaisuutta. Olin mukana tuomassa työhön paikallisen väestön sekä luontoyrittäjän näkemystä. Samalla kerroin oppilaille myös tuoreimpia kuulumisia Repoveden alueelta.

Samulin opinnäyte herätti salissa paljon keskustelua, Repoveden alue oli tuttu ja sen nykytilasta sekä tulevaisuudesta tuli monenlaisia mielipiteitä. Opiskelijoilta saa aina raikkaita ja erilaisia ajatuksia, sekä hyviä huomioita, jotka itseltä välillä saattavat livahtaa ohi tai olla itsestään selvyyksiä. Ja niistä parhain lukee varmaankin Samulin kalvolla; Repovedellä on mahdollisuuksia yrittämiseen, pitää vain olla kekseliäs. Samulin työn jälkeen oli mukavaa vaihtaa kuulumisia omien opiskeluaikojen lehtorien kanssa, sekä tietenkin saada tukea ja vinkkejä oman yrityksen kuvioihin. Verkostoitumisessa on voimaa. :)