Nälkäviulun veisuu

Kuva on Repoveden savotoilta sotien jälkeen.

Saarijärven vanhalle Kymiyhtiön savottakämpälle saapui mies. Vuodet olivat maalanneet miehen kasvoihin juonteita ja värjännyt hiukset harmahtavaksi, kulunut kesä oli päivettänyt ihon lämpimän ruskeaksi. Mies tuli käymään tutussa kämpässä, joka oli ollut hetken aikaa hänen kotinsa joskus 1960-luvun alussa.

Miehen tarina oli kuin Huovisen kirjasta. Karjalan evakko. Siitä kaikki oli aikanaan alkanut. Sotien aikana hän oli ollut vielä sen verran nuori, että rintamalle ei ollut asiaa vaikka haluja olisi kyllä riittänyt. Koti jäi kannakselle ja perhe muutti köyhiin oloihin Kymenlaaksoon. Nuorena miehenä veri veti maailmalle ja sitä maailman houkutusta riitti sitten ensimmäiselle savotalle saakka. Kotona Karjalassa oli isä jo aikanaan opettanut miten saa isotkin puut kaadettua ja sahan pidettyä terässä. Sitä kautta hänestä tuli sitten metsienmies. Repussa kulki hieman evästä, kiepillä oleva pokasahanterä sekä kirves.

Pian nuoren miehen vei lentojätkien elämäntyyli mukanaan. Töitä tehtiin ahkerasti aina seuraavaan tilipäivään asti. Sen jälkeen oli sitten sitä rillumareita kylillä, jonka jälkeen tie vei metsäpolkujen läpi uudelle kämpälle ja savotalle. Ja niitä metsäsavotoita sotien jälkeisessä Suomessa kyllä riitti. Ei siellä metsätyömailla turhia kyselty mistä olit tullut ja minne menossa. Jos työhaluja riitti, niin kyllä tekevälle oli töitä tarjolla. Sillä mallilla meni sitten useampi nuoruusvuosi ja matka jatkui pitkin itärajaa savottatyömaalta toiselle, aina pohjoisemmas ja pohjoisemmas.

Kainuun korvissa elämisen tahti hidastui ja työ samalla savotalla alkoi maistua pidempäänkin. Tiedä sitten olisiko syy ollut nuoren miehen vanhemmiten viisastuneissa ajatuksissa vai kauniissa kämppäemännässä. Samaiselta savotalta nuorimies oppi myös uuden kirveenvarren mallin. Malli oli aivan erilainen mitä isä oli aikanaan kotipuolessa opettanut tai millaisia etelän savotoilla käytettiin. Mutta hyvin se tarttui käteen, ja niin tarttui se kämppäemäntäkin. Molemmat lähtivät kevään tullen ja lumien sulaessa miehen mukana etelään. 

Tukeista pelkoiksi ja lankuiksi

Vuohijärven rannoilla oli teollisuutta kehittynyt jo ennen rautatieden tuloa. 1700-luvun lopulla Voikosken partaalle oli rakennettu seudun ensimmäinen vesivoimalla toimiva saha. Repoveden sydänmaille, Tervarummun pieneen kylään sekä Vuohijärven eteläosaan, Siikakoskelle rakennettiin sahat 1820-luvulla. Vesisaha eli sahamylly toimii aivan samalla periaatteella kuin vesimyllykin. Virtaavalla vedellä pyöritettiin vesipyörää josta voima siirrettiin sahan raamiin ja sahanteriin. Sahan teho riippui suoraan veden virtauksesta, koska alkeellisimmissa vesisahoissa ei vielä ollut edes vaihteita.

1900-luvulla Hillosensalmelle, Sahaniemeen rakennettiin ensimmäinen höyrysaha. Lauri Roitto oli hommannut Jaalan puolelta Saarisen vanhan sahan laitteet ja jo vuonna 1928 saha oli toiminnassa. Parhaimmillaan saha pyöri kolmessa vuorossa ja työllisti miehiä sekä naisia 250 - 300 henkilöä, metsäpuoli mukaanluettuna. Sahanpatruuna Roitto rakensi 1930-luvun alussa Taipaleen Kartanon kauniille kannakselle Orilammen ja Vuohijärven väliin.

Muutama vuosikymmen Taipaleen Kartanon rakentamisen jälkeen siellä aloittivat toimintansa alueen ensimmäiset matkailuyrittäjät, Irja ja Väinö Siikava. Saha siis toimi edelleen vaikka omistajat välillä vaihtuivatkin. Roiton jälkeen saha siirtyi osittain Pölhölle ja sittemmin Koskiselle. 1950-luvulla saatiin sähköt sahalle ja samalla Hillosen kylälle. Sotien jälkeen Hillosensalmen sahalla sahattiin paljon puutavaraa Neuvostoliitolle sotakorvauksiksi.