Tämän talven koulutukseni Repoveden latujen tekoon on päässyt yhteen virstan pylvääseen. Latumestari Hietavirta ilmoitti alkuviikosta, että nyt on tullut aika. Olin siihen kyllä varautunut, mutta silti se tuli yllättäen.
Alkuvuodesta latujen valmistuminen näytti heikolle. Jäätilanne on todella huono ja lumisateet vain vaikeuttivat tilannetta. Mantereella maasta taas puuttui routa ja esimerkiksi suolla ajettaessa vesi puski väkisin ladun läpi. Tammikuussa, kahden viikon pakkasjakson jälkeen Latumestari kertoi, että pääsemme aloittamaan jääosuuksien tekemisen. Olimme etukäteen keränneet havut, joilla jäälle tehtävä latu merkittiin. Jäälle tehtävä merkintä oli kevyttä. Tosin kun mantereella olevien latu-urien raivaaminen.
Tänä talvena puihin on kerääntynyt paljon tykkylunta, joka painaa ja kaataa puita ladulle. Kelkan vakiovarusteisiin kuuluu sekä vesuri että moottorisaha. Pahimmillaan alkuvuodesta latujen tekeminen oli puhtaasti metsurintyötä, puistossa sen onneksi pääsääntöisesti hoitivat Metsähallituksen työntekijät. Lisäksi jäälle tulevat laskut ja muut montut piti tasoittaa kasaamalla lunta ladunpohjaksi.
Mutta tänään aika oli siis tullut ja ajoin ensimmäisen kerran koko latuverkoston yksin läpi. Kieltämättä alussa jännitti. Touring-mittainen työkelkka ei ole mikään helpoin ajettava. Kelkkasafareilla saatu kelkkailukokemus ja nopeat sporttikelkat painivat kuitenkin ihan eri sarjassa raskaiden työkelkkojen ja latuhöylien kanssa. Latumestari on onneksi opettanut hyvän nipun eri niksejä, joilla hentoinen naisihminenkin selviää tukalastakin tilanteesta eteenpäin. Ja niitä joutui tänäänkin testaamaan.
Pahimpia kohteita latuja ajettaessa ovat ylämäet, joissa on mutka. Kelkan perässä tuleva latuhöylä oikaisee, jonka takia on siis ajettava ulkokaarteessa. Jos vauhtia ei syystä tai toisesta ole riittävästi, kelkka ei enää kunnolla käänny ja lähtee puskemaan pois uralta. Kelkkaa pystyy tässä vaiheessa vielä ohjaamaan omalla ruumiinpainolla mutta alle satakiloisilla se on jo hieman haasteellisempaa, valitettavasti. Ja tästä sitten alkaa kuntosaliurakka, jonka aikana irtoaa hyvin ainakin ärräpäitä.
Päivän saldona oli kaksi edellä kuvailtua tilannetta sekä vajaa kymmenen puun poistamista ladulta, joista onneksi ainoastaan yksi oli järeydeltään pikkutukin luokkaa ja tarvitsi siis moottorisahaa. Metsurin koulutukseni ei siis olekaan mennyt ihan hukkaan. Aikaa kelkan selässä kului käytänössä koko päivä, koska latuja tehdessä ei pysty ajamaan kovaa. Ja koska jääosuuksia ja tiettyjä latuja-uria joutui ajamaan useampaan kertaan kilometrejä kertyi ihan kiitettävästi. Mutta selvisin!
