Sen hampaat on niin terävät ja katsekin kuin jäätä

 Eilen pääsin vihdoin siivoamaan remontin jäljet Saarijärven savottakämpältä ja testaamaan uutta hellaa. Kämppään on jo alkuaikoina rakennettu vapaakiertoinen keskuslämmitys-järjestelmä. Keittiössä on ollut hella, jonka läpi on kulkenut kämppää kiertävät lämmitysputkistot. Putkien ja patterien sisällä on jäätymätöntä glykolia, joten kämpän voi päästää talvella kylmilleen. Putket on vedetty niin, että lämpenevän glykolin kierrättämiseen riittää fysiikan lait, eikä erillistä pumppua tarvita.

Kun kämppä jäi pois savottakäytöstä '60-luvun lopulla, vanhan puuhellan tilalle tuotiin keskuslämmityskattila suoraan Kymin metallipajalta. Vuosikausia yöpyjiä palvellut kattila alkoi olla tiensä päässä ja kun toiveissa on saada kämppä takaisin vanhaan aikaan niin uuden mutta vanhan näköisen lämmitysuunin etsintä alkoi. Kaikkien riemuksi sellainen jopa löydettiin ja saatiin asennettua Torniaisen Jukan asiantuntemusta hyödyntäen. Jukka on mäntyharjulanen metalliseppä, jonka omaa suunnittelua sekä tuotantoa on myös kansallispuiston nuotiosijat. www.mynttilanmetallityo.com 

Kun lämmitysjärjestelmä oli testattu toiimivaksi niin ehdin vielä käymään lyhyellä lumikenkäretkellä. Viime viikon suojat ja loppuviikon pakkaset olivat tehneet kunnon hankisen, ja olisi ollut synti jättää se hyödyntämättä.

Jään laidalta löytyi jäljet, jotka tuotti ensin päänvaivaa. Hankikannon pinnalla oli ohut puuterilumi, joten tuulen ja auringon vaikutuksesta jälki leviää helposti.

Ensin mietin kettua mutta jäljet eivät olleet ketun jäljiksi riittävän sirot, eikä kettumaisesta helminauhasta ollut tietoakaan.

Jälkiä seuratessa kulkijan salaisuus alkoi paljastua. Eläin oli tullut mäntymetsästä, kulkenut vähän matkaa jään laitaa pitkin ja loikannut takaisin metsän siimekseen.

Jälkiä seuratessa alkoi pian näkyä jo sekalaista pariloikkaa, joka paljasti kulkijan metsän kultakurkuksi eli näädäksi.

Näätä on myös ahkera reviirin merkkaaja. Lisää tietoa näädästä löytyy googlettamalla. Tosin jostain syystä kuvahaulla etsiessa sekaan on livahtanut myös muutama Johanna Tukiaisen kuva, mutta kauniin ja punaturkkisen näädän erottaa kuvista kyllä helposti.

Kokki, kasööri ja kymppi

Tänään etsin netistä niitä näitä ja törmäsin sattumalta tähän Yle Areenalle taltioituun kuunnelmaan. LINKKI Kuunnelmassa kaivellaan Ylen arkiston pätkiä savotoilta ja niitä kommentoimassa on Helsingin Yliopiston kansantieteen professori Hanna Snellman, joka on tutkinut Kemijoen metsätyömiesten elämää.
Saarijärven kämppääkin on taas tänä talvena kunnostettu, tällä kertaa vuorossa on keskuslämmitysuunin kunnostaminen ja kämpälle on löytynyt vanhanmallinen puu-uuni, jossa on myös hellanlevyt ruuanlaittoa varten.

Oi Sannikka, oot ulpukka

Opastuksia voi tehdä erilaisilla teemoilla mutta myös erilaisilla rooleilla. Reilu vuosi sitten Kouvolan Matkailuoppaiden kanssa olin luomassa omaa rooliopashahmoani, joka liittyy vahvasti Repoveden historiaan, omaan sukuuni sekä myös alaan, jota olen opiskellut koko ikäni.

Vuoden työstämisen tuloksena syntyi fiktiivinen opashahmo eli Savotan Sanni. Sanni elää 1950-luvun lopun Repovedellä ja toimii Saarijärven kämpällä emäntänä. Sannin mukana pääsee eläytymään entisaikojen metsätyömiesten elämään, jolloin puut kaadettiin metsistä miestyöllä ja kuljettiin hevosilla odottamaan uittoja. Sanni kertoo samalla myös oman tarinansa, kuinka hän on savottaemännäksi ryhtynyt, miten päivät ja vuodenajat kämpällä ja savotoilla kuluvat, sekä tietenkin mitenkä ne riuureissut ovat viime aikoina sujuneet.

Sannin hahmo on myös varsin monipuolinen, hän on useasti ollut esittelemässä Repoveden aluetta erilaisissa tilaisuuksissa, koska rooliasussa liikkuva opas herättää helposti ihmisten mielenkiinnon. Ja voi Sanniin törmätä myös Repoveden ulkopuolellakin, vaikkapa linjuriautossa, jos hän sattuu olemaan matkalla Kouvolaan asioille. Tottuneena kahvinkeittäjänä Sanni on laitellut monesti sumpit ja pitkonpätkät tarjolle erilaisille vieraille. Niin kävi tänäänkin, kun Sanni pääsi keittelemään piristävät pannukahvit kiireiselle uuden tv-sarjan kuvausryhmälle, jonka tuotoksia on luvassa keväällä 2013.

Nälkäviulun veisuu

Kuva on Repoveden savotoilta sotien jälkeen.

Saarijärven vanhalle Kymiyhtiön savottakämpälle saapui mies. Vuodet olivat maalanneet miehen kasvoihin juonteita ja värjännyt hiukset harmahtavaksi, kulunut kesä oli päivettänyt ihon lämpimän ruskeaksi. Mies tuli käymään tutussa kämpässä, joka oli ollut hetken aikaa hänen kotinsa joskus 1960-luvun alussa.

Miehen tarina oli kuin Huovisen kirjasta. Karjalan evakko. Siitä kaikki oli aikanaan alkanut. Sotien aikana hän oli ollut vielä sen verran nuori, että rintamalle ei ollut asiaa vaikka haluja olisi kyllä riittänyt. Koti jäi kannakselle ja perhe muutti köyhiin oloihin Kymenlaaksoon. Nuorena miehenä veri veti maailmalle ja sitä maailman houkutusta riitti sitten ensimmäiselle savotalle saakka. Kotona Karjalassa oli isä jo aikanaan opettanut miten saa isotkin puut kaadettua ja sahan pidettyä terässä. Sitä kautta hänestä tuli sitten metsienmies. Repussa kulki hieman evästä, kiepillä oleva pokasahanterä sekä kirves.

Pian nuoren miehen vei lentojätkien elämäntyyli mukanaan. Töitä tehtiin ahkerasti aina seuraavaan tilipäivään asti. Sen jälkeen oli sitten sitä rillumareita kylillä, jonka jälkeen tie vei metsäpolkujen läpi uudelle kämpälle ja savotalle. Ja niitä metsäsavotoita sotien jälkeisessä Suomessa kyllä riitti. Ei siellä metsätyömailla turhia kyselty mistä olit tullut ja minne menossa. Jos työhaluja riitti, niin kyllä tekevälle oli töitä tarjolla. Sillä mallilla meni sitten useampi nuoruusvuosi ja matka jatkui pitkin itärajaa savottatyömaalta toiselle, aina pohjoisemmas ja pohjoisemmas.

Kainuun korvissa elämisen tahti hidastui ja työ samalla savotalla alkoi maistua pidempäänkin. Tiedä sitten olisiko syy ollut nuoren miehen vanhemmiten viisastuneissa ajatuksissa vai kauniissa kämppäemännässä. Samaiselta savotalta nuorimies oppi myös uuden kirveenvarren mallin. Malli oli aivan erilainen mitä isä oli aikanaan kotipuolessa opettanut tai millaisia etelän savotoilla käytettiin. Mutta hyvin se tarttui käteen, ja niin tarttui se kämppäemäntäkin. Molemmat lähtivät kevään tullen ja lumien sulaessa miehen mukana etelään. 

Yhtiön miehiä ja elämänluukun tyttöjä

Viime vuosisadan alussa Repoveden metsät olivat kovassa käytössä. Repoveden alue oli tärkeä puunhankinta-alue Kymiyhtiölle. Koska savotat olivat kaukana asutuksesta, metsätyömiehille rakennettiin savottakämppiä, joissa heillä oli mahdollista majoittautua savotoiden ajan. Repoveden alueella Kymiyhtiön kämppiä oli esimerkiksi Kivisilmässä, Perävuorella, Sikoniemessä sekä Saarijärvellä. Sikoniemen kämppää sanottiin lakanakämpäksi, koska siellä oli lakanatkin Kymiyhtiön puolesta.

Muillakin yhtiöillä oli alueella kämppiä, Tampellalla oli kämppä Emäntälahdessa ja Voikoskella Haimilla sekä Matalanjärvellä. Kämpät oli jaettu kahteen osaan ja niissä oli myös kaksi sisäänkäyntiä. Tylsä pää oli metsämiesten puoli. Toisessa puolessa kämppää oli terävä pää, jossa oli keittiö, emännän huone sekä kämpän kympin, eli savotan päällysmiehen huone. Keittiön ja miesten tylsän pään välillä oli vain luukku, elämänluukku, josta kämpän emäntä tarjoili ruuat metsätyömiehille.

Äidin puolen sukuni on ollut paljon töissä Repoveden savotoilla. Äidinisäni, Teiton Kauno, on ollut alueella "yhtiön miehenä" ja äidinäitini Kaarina sekä hänen siskonsa Anja ovat olleet yhtiön kämpillä emäntinä. Äitini ja enoni ovat syntyneet ja viettäneet lapsuutensa Kivisilmän kämpällä.

Kuvassa isotätini Anja Halinen Perävuoren kämpällä vuonna 1956.