Maisemaa Katajavuorelta 12.lokakuuta 2014 |
Tänään opeopinnoissa piti etätehtävänä kirjoitella opetuspuolen lainsäädännöstä ja peilata sitä omaan alaan. Luontopuolen ala on todella värikästä, se on taas tänä syksynä huomattu. Täällä käytetään surutta ammattinimikkeitä, jotka ovat sallittuja vain kyseisen ammatti- tai erikoisammattitutkinnon suorittaneille. Eikä kaikilla alan toimijoilla edes ole vakuutus- ja muutkaan asiat kunnossa, mistään lainvaatimista pelastus- ja turvallisuusasiakirjoista puhumattakaan. Ja siltikään niihin ei kukaan puutu. Vanhoillinen ajattelumalli on vallalla, ja se jarruttaa alan, ja koko Repoveden alueenkin kehitystä. Jos näitä riippakiviä ei joukossa olisi ja kaikki toimisivat kuinka heiltä odotetaan, niin alan arvostuskin olisi parempi. Itse en pysty kuvittelemaan, että tekisin yhteistyötä tälläisten suijareiden kanssa, jotka menevät sieltä missä aita on taatusti matalin. Mutta siis, tässä ajatusten virtaa;
Ajatuksia Luontopuolen opetuksesta
Luonto-ohjaajan ammattitutkintoa sekä erä- ja luonto-oppaan erikoisammattitutkintoa leimaa heppoisuus. Muistan kun joskus muinoin kerroin ajatuksistani lähteä opiskelemaan eräoppaaksi, niin vastaus oli ”Eihän se ole edes mikään ammatti!” Samassa keskustelussa tuli esiin myös yksi stereotypia, jonka mukaan eräoppaiksi hakevat ovat alkoholisoituneita pitkäaikaistyöttömiä, joita ei oikea työnteko kiinnosta ja he haluavat vain päästä helpolla.
Toisaalta noissakin väittämissä on perää. Syitä mielipiteeseen on varmasti useita. Vanhemmat ikäluokat ovat kasvaneet toinen jalka metsässä, joten ei heille voi opettaa puiden pilkkomista tai tulen tekemistä. Eivätkä he ikinä eksy metsään tai kerää myrkyllisiä sieniä. Siksi eräpuolen koulutettavat asiat ovat heistä itsestään selvyyksiä. Ja monesti alan eräjormat ovat parrakkaita vanhoja miehiä, joilla eau de colognena on eilinen pubi-ilta. Eikä heitä kiinnosta alalle vaadittavat pätevyydet, asiakirjat tai dokumentit. "Aina ennenkin on näin tehty!" On vakiovastaus kaikkeen.
Nykymaailma on kulkenut jo hyvän tovin eteenpäin punaisista mummon mökeistä ja perunamaista. Nykyisin kaupungeissa asuu jo kolmannen sukupolven kaupunkilaisia, eli heitä jotka eivät ole saaneet luontoon ja metsään kontaktia edes isovanhemmiltaan, koska myös he ovat jo asuneet lähiöissä. Toinen luontopuolen opetuksen kysyntää lisäävä tekijä on maahanmuuttajat sekä lisääntyvä matkailu. Suomalaisilla on perusgeeneissään metsässä viihtyminen, eikä heitä ahdista metsän hiljaisuus. Toista se on eurooppalaisilla tai muualta tulevilla. Heillä ei välttämättä ole edes kykyä liikkua juurakkoisilla poluilla eivätkä he osaa pukeutua oikein talvella. Kaikki nämä ovat asioita, joita jonkun on opetettava tai opastettava. Olen varma, että erä- ja luontopuolen koulutuksen ja osaamisen arvostus on vasta tuloillaan. Puhdas luonto on meidän iso vahvuus.
Eräpuolen koulutusta pidetään lomailuna. Ja sekin on totta. Itsekin muistan, kuinka nautin vuoden koulutuksesta täysin siemauksin. Aina oltiin menossa jonnekin metsäreissuille ja itse ei tarvinnut niitä läheskään aina edes suunnitella. Toiset ryhmäläiset antoivat kellonajan, koska lähdetään ja suunnittelivat kaiken. Itse tarvitsi vain olla paikalla ja oikein varustettuna. Vuoden aikana oli toinen toistaan mahtavampia reissuja melomaan Itärajan kuohuviin koskiin, patikoimaan saloille ja erämaihin tai hiihtovaelluksille Lapin tuntureihin.
Tämä taas saattaa antaa luontomatkailun opiskelijoille liian heppoisen kuvan alasta. Jos alalla mielii olla, se vaatii oikeasti työtä. Työpaikkoja ei ole tarjolla kuin muutamia, ja oman yrityksen perustaminen on enempi sääntö mitä poikkeus. Yrittäjyydestäkään ei saa maalata liian ruusunpunaista unelmaa, koska sitä se ei aina ole. Luontomatkailun kausiluonteisuus asettaa isoja haasteita alalle aikoville mutta onnistuessaan se palkitsee maailman parhaimmalla ammatilla.
Itse olen ollut siinä onnekkaassa asemassa, että jokaisella luokallani on ollut hyvä ryhmähenki ja etenkin erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinnossa teimme vapaa-ajalla mm omia opintopiirejä, joissa itsenäisesti kertasimme mm kasveja ja eläimiä ennen tulevia tenttejä. Luokamme ikähaitari oli 17 - 70 vuotta eikä kahta samanlaisen koulutustaustan omaavaa ollut, joka oli ehdottomasti yksi luokkamme rikkauksista. Luontopuolella opiskellessa oppilaat joutuvat viettämään metsäreissuilla pitkiäkin aikoja yhdessä, joten hyvin yhteen hitsautunut luokka on vahvuus.
Omalla luokallani monet eräoppaiksi valmistuneet hyödyntävät saamaansa tutkintoa sekä osaamista oman työnsä ohella. Eräpuolen koulusta on hyötyä vaikkapa sosiaali- ja hoitopuolen ammateissa, koska se antaa hyvät valmiudet erilaisten luontopäivien suunnitteluun. Luontomatkailusta voi saada lisätuloa agribusinesten oheen. Luontopuolen tutkinnon suorittanut osaa olla asiantunteva retkivarusteiden myyjä, koska hän tietää mistä puhuu. Iso osa valmistuneista on perustanut myös oman yrityksensä, jonka avulla voi tehdä alalla omaa keikkaa ja alihankintaa.
Toisiinsa tukeutuva kaksoistutkinto on työmaailmassa iso valttikortti ja harva työskentelee täsmälleen samassa paikassa ja ammatissa valmistumisesta eläkeikään. On vaikea keksiä alaa, missä luontopuolelta tullutta kaksoistutkintoa ei voisi hyödyntää. Luonnosta saatava voimaantuminen ja sen monimuotoinen hyödyntäminen eri aloilla on aina mielessä pidettävä asia.